Inner pain, hatred & virulence
…welcome to my nightmare…

Tiedän haisevani paskalle, mutta kuka oikeastaan edes välittää? Nyt vasta kun alan haistamaan itseni, niin ehkä kenties voisin tänään käydä suihkussa. Milloin viimeksi olen edes käynyt siellä? Ei mitään hajua… (Heh?!)
Olin koulussa kirjoittanut vihkooni jotain… En muista mitä. Pitääpä katsoa. Olin kirjoittanut:
“Olen vain varjo siitä, mitä minä ennen olin. Sieluni on kylmä, mutta täysin musta se ei sentään vielä ole. Minussa on vielä tunteiden rippeitä - osaan vielä iloita joistain pienistä asioista. Sen sijaan rakkaudesta on tullut minulle vieras sana. Se on hieman pelottavaa. Voivatko nämä lääkkeet muka oikeasti auttaa minua? Kyllä, uskon että voin saada taas unta näiden avulla. Mutta en usko, että mielialani alkaisi tästä kohenemaan. Mitä tapahtui viime kesänä, kun luulin päässeeni tästä yli? Se oli se työpaikka, joka sai minut jälleen tuntemaan itseni tärkeäksi ja onnistuneeksi. Vaikka olikin vain 2 viikon duuni. Mutta ainakin tein jotain minun ja Marian talouden eteen. Jossain vaiheessa Maria heitti paskat silmilleni ja karu totuus heittäytyi avosylin luokseni: olin silti sama hyödytön hylkiö. Jätin Marian ja se tunne katosi. Masennus pysyi, se oli tullut jäädäkseen.
Tiedostin jo kesällä, että tämän takana on jotain suurta, jota ei vain minun aivoillani kyetä käsittelemään. En ollut tämän alkaessa onneton hylkiö. Kaikki oli jollain asteella hyvin. Ainakin piti olla. Se psykiatrin poliklinikan nainen sanoi (Riittako se nyt oli?), että joskus masennus tulee ilman selvää syytä. Minä en usko siihen. Tai mikä minä olen sanomaan ammattilaiselle vastaan. Mutten usko siihen omalla kohdallani. Olin peruskoulussa kiusattu, mutta myöhemmällä iällä opin hyväksymään sen. Läheisistäni on kuollut vain mummo, mutta siihenkin minulla oli aikaa varautua. Äiti ja isä ovat eronneet jo aikaa sitten, eikä se koskaan ole ollut minulle iso juttu. Mikä tämän takana sitten voi olla? I keep wondering…”

Huh…

Mistä tämä kaikki paska on oikein lähtöisin? Mistä? VITTU MISTÄ?! Miksi en löydä vastauksia, miksi mielessäni liikkuu vain kysymyksiä?
Miksi tunnen itseni niin heikoksi? Miksi tunnen itseni uupuneeksi, vaikka olisinkin silloin tällöin nukkunutkin hyvin…?
Miksimiksimiksi…
Miksi en jaksa enää? Miksi en viitsi enää? Miksi en välitä?
Milloin olin viimeksi onnellinen? Minulla oli eilen tavallista parempi päivä, mutta sekin harha katosi kun pääsin kotiin.
Joo, joku voisi nyt sanoa, että viettäisit vähemmän aikaa kotonasi. Mutta kun en minä voi. Aina kun olen muualla, niin haluan vain nopeasti takaisin kotiini, jottei minun tarvitsisi enää katsoa toisten kasvoja.
Miksi?
Niin… Miksi.

Kipuja, kipuja, kipuja. Fyysistä ja henkistä. Nyt on sellainen olo, ettei jaksa.
Nukuin iltapäivä neljästä aamu kymmeneen… Mitä se tekee? 18h? Herrajumala…
Onpa taas uupunut olo.
Kävin tänään suorittamassa äidinkielen kokeen aikaisemmin kuin muut, koska minulle oltiin varattu ensimmäinen psykiatrin aika silloin, kuin koe olisi oikeasti ollut.. Suorittaessani koetta olin käärinyt hihani ja tajusin vasta silloin että olin jossain vaiheessa viillellyt itseäni. Mitä vittua, en edes muistanut koko asiaa. Aika pelottavaa… Tämän jätin mainitsematta tänään psykalle, en tiedä miksi. Toisaalta ei se edes kysynyt.
—
Psykiatrille meno oli aika hyödytön reissu. Lähestulkoon kaikki samat asiat kysyi kuin aina ennenkiin. Ja lisää samoja lääkkeitä, paitsi nyt vaan vahvempina. Eikä ole varaa ostaa niitä, heh.
Kaikki meni väsymyksen piikkiin, hallusinaatiot ja muut. Tuli sellainen olo, että hourailenko minä sittenkin vaan omiani. Tai sit se ukko oli vaan perseestä.

Kuitenkin jäi huono maku suuhun, kun en mitään kunnollista diagnoosia tai apua saanut. Odottaessani sisäänpääsyä minun piti täyttää BDI-ja MDQ-kaavakkeet ja vielä joku muu. Ne olivatkin ainoat hyödylliset asiat.

En tiedä miksi en ole kertonut tästä aikaisemmin, mutta välillä tuntuu kuin ihollani kävelisi ötököitä. Se on kammottavaa…
Olen taas unohtanut menneisyydestäni asioita. Äitini kertoi hauskan tarinan discosta, jossa olin joskus käynyt. Muistan käyneeni kyseisessä discossa, mutten muista siitä illasta kuin vain pari hassua muistoa.
Muutenkin menneisyyteni tuntuu vain sumenevan…

—

Veljeni oli humalaisen hölmöyttään onnistunut katkaisemaan kädestään valtimon ja meinasi kuolla. Tuli aika huono fiilis kun mietin reaktiotani kuullessani tapahtuneesta. Ensimmäisen reaktion kuuluisi olla “onko se kunnossa”. Minun reaktioni oli “voi vittu mikä idiootti”. Toisaalta minulla on edelleen sellainen olo, etten edes välitä. Tai no, ainakin se on hengissä. Miksi en enää tunnu välittävän kenestäkään? Mikä minuun on mennyt?

Jotkut sanovat, että elämä on parasta huumetta. Minulle on aina sanottu, että huumeisiin ei saa koskea. Olen joskus halunnut päättää elämäni, mutta yleensä löydän aina uuden tekosyyn elää. En toisaalta halua kuolla, sillä pelkään kuolemaa. Toisaalta taas… myös elämä on pelottavaa.

—

Aloin tuossa pohtimaan mennyttä ja nykyisyyttä. Viime kesänä tämä depressio iski aggressiivisesti ja minulla oli lähes poikkeuksetta jatkuvasti huono olla. Nyt taas kuljen välillä pohjamudissa, välillä olen hyperaktiivinen siinä märin, että alan jopa itse rasittamaan itseäni. Välillä taas on hyviä päiviä, tai hetkiä. Niiden väistyessä ja pahan olon nostaessa päätään, kaikki hyvät hetket tuntuvat vain utuiselta unelta ja herää mieleen ajatus: “oliko minulla oikeasti hauskaa? Olinko minä oikeasti iloinen? Nauroinko minä TODELLAKIN koko sydämestäni? Hah, tuskinpa vain…”
Tämä nykyinen olotila itseasiassa pelottaa enemmän kuin se kesäinen, vaikka silloin olin oikeasti valmis tappamaan itseni. Nyt vaan toivon, että joku toinen tulisi tekemään sen puolestani…
—
Miksi olen yksinäinen? Miksi minut jätetään yksin? Ei tämä yksinäisyys enää tunnu missään. Tai tuntuu se, mutta en välitä.
Välillä tekee mieli vain romahtaa ja itkeä. Eräs päivä vuodatin kyyneleen, sitten se lakkasi. En minä osaa itkeä. Miksi? Mikä siinä on niin vitun vaikeaa? Miksi alan menettää inhimillisiä piirteitäni? Milloin unohdan kuinka nauretaan?
MITÄ HELVETTIÄ MINULLE ON TAPAHTUMASSA?!
Haistakaa kaikki paska. Vetäkää käteen ja käpertykää siihen vitun lämpimään onnellisuuteenne.
—
Olen alkanut pelkäämään naapureitani. Ok, minusta on aina ollut rasittavaa nähdä naapureitani ja tervehtiä niitä muka-iloisena. Mutta nyt jos kuulen naapurin liikkuvan käytävällä, niin ei tule kuuloonkaan, että itse menisin sinne. Oli sitten kuinka kiire tahansa, minne tahansa.
Hassua, mutta olen jo unohtanut, mitä olen kirjoittanut edellisistä päivistä…
—
Ah, voisin vain istua tässä koko päivän ja purkaa tunteitani ja ajatuksiani sinulle, rakas päiväkirja… Sinä olet ainoa, kenelle edes haluan tuoda oikeita tunteitani julki. On toki ihmisiä, jotka toivovat että puhuisin heille. Tiedän kuitenkin, että hullun maine on harvinaisen helppoa ansaita näinä päivinä… Ihme ettei terveydenhoitaja suoraan passittanut minua jonnekin laitokseen, kun on ollut näitä kouluampumisia, sun muuta paskaa…
Onko muuten outoa, jos sinuttelee päiväkirjaansa…?
—
Tein mitä tahansa, niin tiedän kuitenkin sen kaiken olevan vain yhtä suurta virhettä. En minä itseäni vihaa täysin, itseasiassa pidän ulkonäöstäni yllättävänkin paljon. Inhoan ja vihaan vain ajatuksiani, tekemisiäni ja sanomisiani. Vihaan kaikkea sitä itsessäni, mikä ei ole fyysisesti kosketeltavissa.
VIHA! Siinä sanassa on munaa.
En vihaa ketään yksittäistä henkilöä (paitsi jossain määrin itseäni), vihaan vain yleisesti kaikkia.
Aika hassua sinänsä - jokin aika sitten olin sellainen pieni maailmanparantaja, joka ei vihannut ketään, vaan päinvastoin arvosti ja kunnioitti kaikkia. Mitä vittua? Olinko minä joskus sellainen? Että ihmiset osaavatkin joskus muuttua.

Jos minä saisin jonkin kohtauksen, niin jäisin vaan tänne yksiööni sätkimään, eikä kukaan tietäisi mitään. Ei tänne kukaan tule.

—

Miksi minä käyn Markon ja Miran luona? On siellä minulle seuraa, mutta tunnen silti itseni maailman yksinäisimmäksi olennoksi ollessani siellä.
Ne ovat taas palanneet yhteen, lieköhän kolmannen vaiko neljännen kerran. Ei siitä mitään tule. Ne vaan ovat olevinaan onnellisia parisen viikkoa ja sitten kaikki menee taas läskiksi, niin siinä aina käy. Vituttaa katsoa, kuinka he kyhjöttävät toisiaan vasten ja lepertelevät toisilleen, ihan kuin mitään eroa ja draamaa ei olisi koskaan ollutkaan. He vain kutsuvat minut käymään, jotta voisin katsoa sitä niiden vitun pseudo-onnea.
Marko nyt on ainoa joka soittelee minulle päivittäin, mutta se ei tarkoita että hän välittäisi. Miia välittää, minun Miiani. Ainakin haluan uskoa niin.

—

Työssäoppiminen alkaisi parin viikon kuluttua, mutten ole vielä edes hakenut paikkaa. En ole vain pystynyt. Tuntuu että romahtaisin siihen. Jotenkin tuntuisi houkuttelevalta päästä jonnekin lataamoon lepäämään joksikin aikaa, mutta ei minua semmoiseen oteta, koska en ole vielä täysin seonnut. Kaikki psykoefektit tapahtuvat vain pääni sisällä, ainoastaan käsien vapina kertoo toisille, etten ole kunnossa, muttei sitäkään kukaan huomaa. Tai ehkä he vaan ajattelisivat, että poden krapulaa. Heh.

—

Olen alkanut myös kärsimään muistikatkoksista. Ensin tulivat kaikki normaalit; laitoinko oven lukkoon kun lähdin, jne. Sitten unohtelin toisenlaisia asioita, esimerkiksi, että aukaisinko ulko-oven avaimilla, vai oliko se jo auki. Mutta nyt en muista enää joitain relevantteja asioita vuosien takaa. Tapasiko ensimmäinen tyttöystäväni koskaan isääni? Ei tuollaista asiaa voi unohtaa.

—

Milloin minusta tuli kylmä? Sen muistan, että seurustelin silloin Marian kanssa. Milloin menetin uskoni pyyteettömään rakkauteen, ikuiseen onneen, sataprosenttisen hyviin ihmisiin ja muuhun fantasiaan? Milloin minusta tuli katkera vanhus, joka toivoo tukehtuvansa aamupuuroon?
Siitä lienee vuosi, ehkä kaksi. Ehkä olen realistinen, tai sitten vain onneton.
Kun aloin seurustelemaan Miian kanssa, en missään vaiheessa ole olettanut tämän suhteen kestävän ikuisesti. Se on väärin Miiaa kohtaan, mutta uskon myös hänen ajattelevan samoin. Hän on toisella paikkakunnalla vielä pari viikkoa ja totta kai ikävöin häntä, mutta totta puhuen tuskin maailmani romahtaisi jos kuulisin hänen pettäneen minua siellä. Tuollainen ajatus johtunee siitä, että suhteemme on vasta alussa. Toki voi olla, että maailmani romahtaisi sitten jos vuoden päästä kuulisin Miian tehneen jotain typerää.

—

Yritin piirtää yöllä, mutta en edelleenkään osaa sitä taitoa kunnolla. Yritin hymyillä maailmalle, mutta maailma näytti minulle keskisormea.

Pitäisi olla jo nukkumassa, vaikka tiedänkin ettei siitä tule kuitenkaan mitään.
Päätin aloittaa tällaisen pienimuotoisen päiväkirjan kirjoittamisen. Ehkäpä siksi, että ainakin on joku jolle puhua. Muut eivät ymmärrä, kaikille en ole edes kertonut. Niille joille olen kertonut, eivät ymmärrä. Tai sitten he esittävät ymmärtävänsä koska ovat “itsekin kokeneet saman”, vaikka tämä tauti on aina yksilöllinen.
Kärsin masennuksesta, kuten viime kesänä, vaikka se omasta mielestäni menikin ohi. Nyt se on tullut takaisin. Totta puhuen pelkään tämän muuttuneen jo bipolaariseksi mielialahäiriöksi. Nettidiagnosointi se vasta onkin hauskaa…

—

Tämä masennuspaska toi mukanaan myös sen kirotun uniongelman. En kykene öisin nukahtamaan, vaan pyörin jopa tunteja sängyssä. Sitten vajoan uneen ja nukun yleensä liian pitkään, jolloin myöhästyn koulusta. Sitten olenkin lopen väsynyt koko päivän ja toivoisin vain kuolevani. Olen kuitenkin liian itsekeskeinen tappaakseni itseni. Tai ehkä minulla on vielä kyky ajatella toisten tunteita, vaikka suurin osa ihmisistä onkin perseestä.
Tunnen yleensä itseni onnelliseksi Miian seurassa, mutta jokin hänessä on sellaista, mikä arveluttaa minua. Ehkä se on vain hänen huoleton asenteensa elämään.
Viimeksi ollessani Miian kanssa sain elämäni ensimmäisen varsinaisen paniikkikohtauksen, ainakin jos koululääkäriin on uskomista. Luoja, että se oli inhottavaa.

—

Käteni nykivät ja vapisevat lähes jatkuvaan. Minun on pakko saada jotain tekemistä, että se vitun epileptinen nykiminen loppuisi. Kuten nyt kun kirjoitan, niin en ainakaan havaitse täriseväni.
Silmiäni kirvelee, koska en ole saanut kunnolla nukutuksi. Joskus nukun liian pitkään, jopa yli kymmenen tuntia, mutta silti tunnen nukkuneeni tuskin tuntiakaan.

—

Mieleeni kohosi sana katkeruus. Minä olen monille katkera. Otetaan esimerkiksi isäni, joka poistui luotamme silloin, kun häntä oltaisiin eniten tarvittu. En koskaan saanut sellaista isä-poika suhdetta, jonka olisin halunnut. Jenkki-leffoissa isä vie poikansa kalaan tai seuraamaan nyrkkeilyottelua. Oma isäni vei minut muutaman kerran kalaan, enkä muista niistäkään hetkistä juurikaan mitään. Nykyään hän on vanha juoppo, joka vaatii luonaan vierailua, vaikkei sitä edes ansaitse.
Minulla on filosofiana se, että ei ole mitään niin pahaa, etteikö olisi edes jotain hyvää. Sama toistui tässäkin: jos isä ei olisi lähtenyt pullon viemänä pois perheemme luota ja katkaissut vuosiksi yhteyksiä meihin, niin uskoakseni minulla ei olisi näin hyvää suhdetta äitiini. Jotain se otti, mutta jotain se myös antoikin.
Marialle olen myös katkera, tälle rakkaalle exälleni, joka lähes onnistui pilaamaan elämäni myös eron jälkeen. Listaa voisin jatkaa loputtomiin, sillä äkkisiltään mietittynä ei ole kovin montaa ihmistä, jolle en olisi edes hivenen katkera. Mutta ehkä eniten olen katkera itselleni.